Onko genetiikalle sijaa tasa-arvotyössä?

Geenien merkitys psykologisten ominaisuuksien ja yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämisessä on kiistelty aihe. Uhkaako geeneihin keskittyminen yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämistä vai voitaisiinko geneettistä tutkimustietoa käyttää eriarvoisuuden torjumiseen?

Käyttäytymisgenetiikka on tieteenala, joka tutkii geeniperimän vaikutusta ihmisten psykologisiin ominaisuuksiin ja elämänkulkuun. Ajatus tällaisen tiedon keräämisestä ja etenkin sen hyödyntämisestä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa voi kuulostaa arveluttavalta.

Epäluuloisuus on historian näkökulmasta perusteltua. Käyttäytymisgeneettisen tutkimuksen voidaan katsoa lähteneen liikkeelle 1800-luvulla eugeniikan nimeen vannoneiden tutkijoiden, kuten englantilaisen Francis Galtonin, työstä. Galtonin ja hänen aikalaistensa ajattelussa etnisten ryhmien ja yhteiskuntaluokkien välinen epätasa-arvo selittyi perinnöllisillä taipumuksilla.

Valkoisten, korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien eurooppalaisten nähtiin ansainneen paikkansa yhteiskuntahierarkian huipulla, koska heidän perimänsä uskottiin takaavan muita ryhmiä korkeamman älyn ja luonteenlaadun. Perimältään heikompaa ainesta taas edustivat muun muassa muut etniset ryhmät, köyhät, rikolliset, vammaiset sekä mielenterveyspotilaat. Sisäsyntyisillä biologisilla eroilla paitsi oikeutettiin yhteiskunnassa vallitsevia hierarkioita, myös perusteltiin ”rodunjalostukseen” tähtääviä toimenpiteitä, joilla varmistettaisiin se, ettei väestö pääsisi ”rappeutumaan” perimältään heikompien väestöryhmien holtittoman lisääntymisen myötä. 

Nämä ajatukset lähtivät konkretisoitumaan politiikan tasolla 1900-luvulle tultaessa. Tunnetuin esimerkki eugeniikan traagisista seurauksista ovat natsi-Saksan julmuudet, mutta väestön rappeutumisen torjumisella oikeutettiin erilaisia syrjinnän muotoja ja esimerkiksi pakkosterilisointeja lukuisissa muissakin valtioissa – myös Suomessa.

Eugeniikan pitkä varjo

Vaikka avoimen eugenistisesta politiikasta on sittemmin luovuttu, ei tätä historiallista taustaa vasten ole erityisen yllättävää, että käyttäytymisgeneettinen tutkimus herättää edelleen voimakkaita tunteita ja jopa avointa vastustusta. Sekä tiedeyhteisössä että sen ulkopuolella tunnutaan usein suhtautuvan varauksella tutkimukseen, jossa pyritään selvittämään perimän vaikutusta yksilöiden elämänkulkuun.

Tästä epäluuloisuudesta on tietoinen myös psykologi ja käyttäytymisgeneetikko Kathryn Page Harden, jonka tuore teos The Genetic Lottery: Why DNA Matters for Social Equality käsittelee käyttäytymisgenetiikan merkitystä tasa-arvotyössä. Harden tuntee tieteenalan ongelmallisen historian ja tuomitsee ankarasti eugeniikan. Hän kuitenkin katsoo, että kielteiset asenteet geneettisen tutkimustiedon hyödyntämistä kohtaan perustuvat osin väärinkäsityksiin ja virheellisiin johtopäätöksiin siitä, mitä tutkimushavainnot lopulta tarkoittavat.

Harden kertoo kirjan alussa tutkimuksesta, jossa (yhdysvaltalaisia) tutkittavia pyydettiin lukemaan tarina kuvitellusta tutkija Karlssonista. Tarinasta oli kaksi eri versiota: molemmissa Karlsson tutki perimän vaikutusta kognitiivisiin kykyihin, mutta yhdessä versiossa tutkimustuloksissa korostui koulutustaustan vaikutus, ja toisessa versiossa taas geenien vaikutus. Ihmiset, jotka lukivat jälkimmäisen tarinan, olivat taipuvaisempi uskomaan, että tutkija Karlsson hyväksyisi ihmisten epätasa-arvoiseen kohteluun.

Tutkimustulos havainnollistaa hyvin ilmiötä, joka näkyy myös Hardenin kuvauksissa hänen tutkimusalaansa kohdistuvasta kritiikistä. Osa ihmisistä tuntuu olettavan, että havainnot geeniperimän yhteyksistä yksilöiden psykologisiin ominaisuuksiin ja elämänkulkuun muodostavat automaattisesti uhkan tasa-arvon edistämiselle. Jos geeneillä todetaan olevan merkittävä rooli esimerkiksi koulu- ja uramenestyksessä, emme voi muuta kuin hyväksyä yhteiskunnassa vallitsevan epätasa-arvon: ”geenit ovat puhuneet, pulinat pois”.

Genetiikka 2000-luvulla

Hardenin mukaan tällaisessa ajattelussa kuitenkin hämärtyy se, millaista tietoa käyttäytymisgeneettiset tutkimukset tarjoavat. Hän käy kirjassaan läpi, mitä tällä hetkellä tiedämme geenien vaikutuksesta ihmisten psykologisiin ominaisuuksiin ja elämänkulkuun – etenkin yksilöllisiin eroihin opinpoluissa. Tutkimukset ovat antaneet selkeää näyttöä perimän vaikutuksesta koulumenestykseen ja myöhempään elämänkulkuun (ks. myös Virhemarginaalin aiempi juttu Olisiko teillä hetki aikaa puhua älykkyydestä?).

Perinteisesti tutkimuksissa on keskitytty siihen, missä määrin yksilöiden välinen vaihtelu vaikkapa koulumenestyksessä selittyy perimällä. Esimerkiksi kaksostutkimuksissa pyritään identtisiä ja epäidenttisiä kaksosia vertailemalla erottaa toisistaan perimään ja ympäristön vaikutukset.

Teknologian kehitys on pikkuhiljaa antanut työkaluja myös sen selvittämiseen, mitkä geenit eri ominaisuuksien taustalla vaikuttavat. Näiden tutkimusten perusteella tiedetään, ettei minkään yksittäisen geenin vaikutus monimutkaiseen ilmiöön, kuten koulumenestykseen, ole erityisen suuri – perimän kokonaisvaikutus syntyy todennäköisesti tuhansien geenien yhteistyön tuloksena.

Yksittäisten geenien metsästystä lupaavampia tuloksia onkin saatu tarkastelemalla laajempia osuuksia DNA:sta. Englanniksi tämä lähestymistapa tunnetaan nimellä genome-wide association study eli lyhennettynä GWAS. GWAS-tutkimuksissa yhdistetään tietoa useista eri geeneistä, joiden on havaittu olevan yhteydessä tutkimuksen kohteena olevaan ominaisuuteen. Tämän tiedon perusteella muodostetaan geeni-indeksejä, joilla voidaan selittää yksilöiden välisiä eroja huomattavasti kattavammin kuin yksittäiseen geeniin keskittymällä.

Esimerkiksi eräässä Iso-Britanniassa tehdyssä GWAS-tutkimuksessa kyettiin selittämään noin 15 prosenttia yksilöllisistä eroista koulumenestyksessä. Tällaiset geeni-indeksitkään eivät vielä tavoita perimän vaikutusta kokonaisuudessaan, mutta tilastollinen yhteys muistuttaa voimakkuudeltaan muita yhteiskunnallisessa tutkimuksessa tyypillisesti käytettäviä taustamuuttujia, kuten perheen sosioekonomista asemaa.

Syy-seuraussuhteista

On kuitenkin hyvä eritellä hieman tarkemmin, mitä tarkoitetaan, kun todetaan geenien ”vaikuttavan” johonkin psykologisen ominaisuuteen tai yksilön elämänkulkuun. Käyttäytymisgeneettisten tutkimusten perusteella tiedämme, että geneettiset tekijät voivat esimerkiksi lisätä tai vähentää hyvän koulumenestyksen todennäköisyyttä. Nämä tutkimukset eivät kuitenkaan kerro meille millaisten mekanismien kautta geenit vaikuttavat.

Siinä missä esimerkiksi hermostoa rappeuttavan Huntingtonin taudin aiheuttaa yksi kohtalokas geenimuoto, on geenien vaikutus koulumenestyksen kaltaiseen ilmiöön huomattavasti monimutkaisempi, tuhansien geenien yhteistoimintaan perustuva prosessi. Lisäksi perimän vaikutus välittyy todennäköisesti osittain ympäristön kautta. Lapsen geneettinen taipumus osoittaa kiinnostusta älyllisesti haastavia tehtäviä kohtaan voi esimerkiksi saada lähiympäristön tarjoamaan lapselle yhä enemmän tilaisuuksia, joissa hän pääsee haastamaan itseään ja oppimaan uutta.

Geenien vaikutus psykologisiin ominaisuuksiin tai yksilöiden elämänkulkuun ei myöskään ole täysin ennalta määrätty ja vääjäämätön. Tämä on toinen keskeinen ero Huntingtonin taudin kaltaisiin, yksittäisiin geenimuutoksiin perustuviin häiriöihin. Käyttäytymisgenetiikassa on lähtökohtaisesti aina kyse todennäköisyyksistä: tietty geenien yhdistelmä voi esimerkiksi lisätä todennäköisyyttä korkeakoulututkinnon suorittamiseen, muttei yksinään määrää kenenkään opinpolkua.

Perimän vaikutusta koskevat arviot ovat myös aina keskiarvoja siitä, missä määrin geenit selittävät yksilöiden välistä vaihtelua tietyn joukon sisällä. Niiden pohjalta ei voida tehdä suoria päätelmiä geenien vaikutuksesta yksittäisin ihmisen kohdalla. Tutkimustuloksia ei myöskään voida yleistää toisiin ihmisryhmiin ja ympäristöihin: perimän merkitys voi kasvaa tai vähentyä ympäristöstä riippuen. Jos esimerkiksi ihmisten mahdollisuudet kasvaa turvallisessa kotiympäristössä ja saada laadukasta opetusta vaihtelevat dramaattisesti, voi geenien vaikutus yksilöiden elämänkulkuun olla vähäisempi kuin se olisi ympäristössä, jossa ihmisten tarpeet toteutuvat tasapuolisemmin.

Tutkimustulosten yleistämisen vaikeuttavat myös ihmisryhmien väliset erot geneettisessä monimuotoisuudessa. Ihmiset ovat läpi historian todennäköisimmin päätyneet lisääntymään heidän lähellään eläneiden ihmisten kanssa, ja erilaiset maantieteelliset esteet ovat rajoittaneet eri ihmisryhmien kohtaamista. Tämän vuoksi tiettyjen geenivarianttien esiintyvyys vaihtelee sen mukaan, millä alueella ihmisen esivanhemmat ovat eläneet. Ihmiset, joiden juuret ovat Euroopassa muistuttavat perimältään enemmän toisiaan kuin ihmisiä, joiden juuret ovat Itä-Aasiassa.

Etnistä taustaa kuvaavien kategorioiden määrittelyssä on usein kyse enemmän kulttuurista kuin biologiasta. Tästä huolimatta on hyvä tunnistaa, että esimerkiksi afroamerikkalaiset ja valkoiset yhdysvaltalaiset eroavat toisistaan siinä, millä alueilla heidän esivanhempansa ovat todennäköisesti eläneet. Tämän vuoksi ryhmien välillä on eroja myös siinä, mitä geenimuotoja ryhmän jäsenten perimästä löytyy ja kuinka yleisiä eri geenimuodot ovat.

Ylivoimaisesti suurin osa tähänastisista GWAS-tutkimuksista on tehty eurooppalaista syntyperää olevan väestön parissa. Näiden tutkimusten perusteella muodostetut geeni-indeksit menettävät nykyisen tutkimustiedon perusteella suuren osan selitysvoimastaan, jos niitä koetetaan käyttää toisenlaisen perimän omaavien ryhmien – esimerkiksi afroamerikkalaisten – tutkimiseen. Harden pitääkin nykytilannetta hyvin ongelmallisena eri ihmisryhmien välisen tasa-arvo näkökulmasta: koska tähänastinen geneettinen tutkimus on keskittynyt lähinnä eurooppalaista syntyperää oleviin ihmisiin, myös tutkimuksen hyödyt kohdistuvat lähes yksinomaan tähän ryhmään.

Lisääkö tieto vain tuskaa?

Niin mitkä hyödyt? Mitä hyötyä millekään ihmisryhmälle on siitä, että tiettyjen geenien tiedetään olevan yhteydessä esimerkiksi parempaan koulumenestykseen tai suurempiin haasteisiin opinpolulla? Geenien vaikutuksia ajatellessaan moni olettaa, että perimän rooli on deterministinen: tietyt geenit vain yksinkertaisesti ovat yhteydessä heikompiin tai parempiin lopputuloksiin, eikä tätä yhteyttä voida muuttaa.

Se, että geenit vaikuttavat esimerkiksi koulumenestykseen, ei kuitenkaan Hardenin mukaan tarkoita sitä, ettei koulussa suoriutumiseen voitaisi vaikuttaa ympäristöä muokkaamalla. Geenithän eivät suoraan sanele kenenkään opinpolkua, vaan niiden vaikutus välittyy usean välivaiheen kautta. Tietty geeni voi vaikuttaa aivojen rakenteeseen, mikä voi puolestaan esimerkiksi lisätä tiedonkäsittelyn haasteiden, kuten häiriöherkkyyden tai kielellisten vaikeuksien, todennäköisyyttä. Nämä haasteet taas voivat johtaa ongelmiin kouluympäristössä ja tätä kautta heikentää lapsen motivaatiota koulunkäymistä kohtaan ja uskoa omaan osaamiseensa.

Se, että nämä ongelmat pohjaavat osin geneettisiin tekijöihin ei kuitenkaan merkitse sitä, että jonkinlainen kokeellinen geenimuuntelu olisi ainoa tapa katkaista surkeiden sattumusten sarja. Eihän häiriöherkkyydelle tai kielellisille vaikeuksille altistavien riskitekijöiden tarvitse vääjäämättä johtaa ongelmiin – ympäristö voi tukea lasta monin tavoin.Tilanteessa, jossa intervention kohteena oleva ominaisuus tai ilmiö syntyy geenien ja ympäristön vuorovaikutuksen tuloksena on kuitenkin tärkeää huomioida molemmat tekijät interventioiden vaikuttavuutta tutkittaessa.

Jos pyritään esimerkiksi kehittämään uusia opetusmenetelmiä, olisi tärkeää selvittää, onko lasten välillä eroja siinä, miten uudistukset vaikuttavat heidän oppimistuloksiinsa ja hyvinvointiinsa. Pelkkä oppilasryhmän keskimääräisen tilanteen seuraaminen ei vielä kerro paljoa. Vaikkei uusi opetusmenetelmä vaikuttaisi koko ryhmän tasolla muuttavan tuloksia merkittävästi suuntaan taikka toiseen, se on silti saattanut tukea oleellisesti niitä lapsia, joilla on suurin riski oppimisvaikeuksien kehittymiseen. Toisaalta huomattava keskimääräisten tulosten parantuminen voi kätkeä taakseen oppimiserojen kasvua, jos uudet opetuskäytännöt tukevat lähes yksinomaan niiden oppilaiden ­suoriutumista, joilla oli jo ennestään hyvät valmiudet kouluympäristössä toimimiseen.

Interventiotutkimuksissa pyritäänkin huomioimaan erilaisia taustamuuttujia, jotka saattaisivat tuottaa tällaisia yksilöllisiä eroja – esimerkiksi perheen sosioekonominen asema. Geneettiset taustatekijät jäävät kuitenkin usein huomioimatta. Hardenin mukaan geneettisten tekijöiden tarkastelu yhtenä osana tutkimuksia voisi auttaa meitä saamaan tarkempaa ja luotettavampaa tietoa interventioiden vaikutuksista: vähentääkö uusi interventio perinnöllisten riskitekijöiden vaikutusta lasten välisiin eroihin suoriutumisessa ja hyvinvoinnissa vai kasvattaako se tietynlaisilla geeneillä varustettujen lasten etumatkaa?

Onko epätasa-arvo pelkkää biologiaa?

Käytännön tutkimustyöhön liittyvien huomioiden lisäksi Harden esittää kirjassaan myös yleisluontoisemman yhteiskuntafilosofisen ajatuksen: hän ei näe mitään syytä, miksi geneettisten erojen tuottama epätasa-arvo ihmisten hyvinvoinnissa ja yhteiskunnallisessa asemassa olisi sen hyväksyttävämpää tai oikeudenmukaisempaa kuin vaikkapa lapsuuden perheolojen tuottama eriarvoisuus. Yksilö ei kykene itse vaikuttamaan geeneihinsä yhtään sen enempää kuin hän kykenee vaikuttamaan siihen, millaiseen perheeseen ja kasvuympäristöön sattuu syntymään.

Tiedon siitä, että perimä vaikuttaa merkittävällä tavalla ihmisten elämänkulkuun, pitäisikin Hardenin mukaan oikeastaan saada meidät kyseenalaistamaan epärealistista haavekuvaamme meritokraattisesta yhteiskunnasta, jossa kukin saa sen, mitä on omilla taidoillaan ansainnut (ks. Virhemarginaalin aiempi juttu Saat mitä ansaitset). Harden korostaa, että ihmisillä tulisi olla mahdollisuudet hyvinvointiin riippumatta siitä, ovatko geenit ja kasvuympäristö esimerkiksi ohjanneet heidät korkeakouluun vai eivät. Yksilöllisten – osin geneettisten – erojen hyväksymisen ei tarvitse tarkoittaa epätasa-arvon hyväksymistä. Tämä on kriittinen kysymys Yhdysvalloissa, jossa esimerkiksi terveyserot eri väestöryhmien välillä ovat hälyttävän suuria. Vastaavanlaiselle keskustelulle olisi kuitenkin tilausta myös Suomessa, sillä meidänkään tilanteemme ei ainakaan terveyserojen näkökulmasta näytä erityisen idylliseltä.

Hardenin lähestymistapa on saanut osakseen myös kritiikkiä. Hänen on tulkittu näkevän epätasa-arvon ensisijaisena syynä yksilöiden biologiset ominaisuudet ja ohittavan sen, kuinka yhteiskunnalliset rakenteet antavat valtaa omaaville mahdollisuuden hyväksikäyttää heikommassa asemassa olevia. Hardenin kriitikot korostavat, ettei yhteiskunta tosiasiassa palkitse yksilöitä suoraan heidän (osin perinnöllisiin ominaisuuksiin perustuvien) taitojensa ja työpanoksensa mukaan.

Se, että Harden toteaa tiettyjen geneettisten tekijöiden lisäävän tai vähentävän yksilön todennäköisyyksiä parempaan yhteiskunnalliseen asemaan, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kunkin yksilön yhteiskunnallinen asema olisi suoraa seurausta tämän geeneistä. Hardenin esittämässä näkökulmassa ei mielestäni ole kyse siitä, että yhteiskunnallinen epätasa-arvo voitaisiin redusoida biologiseksi ilmiöksi, vaan siitä, että biologisten tekijöiden – tässä tapauksessa geenien – huomioiminen voi joissain tapauksissa auttaa meitä kehittämään yhteiskuntaamme entistä tasa-arvoisemmaksi. Olisi sääli, jos eugeniikan haamu estäisi meitä pyrkimästä tätä tavoitetta kohti.

Lähteet

Allegrini, A. G., Selzam, S., Rimfeld, K., von Stumm, S., Pingault, J. B., & Plomin, R. (2019). Genomic prediction of cognitive traits in childhood and adolescence. Molecular Psychiatry, 24(6), 819–827. https://doi.org/10.1038/s41380-019-0394-4

Hannikainen, I. R. (2019). Ideology between the lines: Lay inferences about scientists’ values and motives. Social Psychological and Personality Science, 10(6), 832–841. https://doi.org/10.1177/1948550618790230

Harden, K. P. (2021). The genetic lottery: Why DNA matters for social equality. Princeton University Press.

Henn, B. M., Merchant, E. K., O’Connor, A., & Rulli, T. (21.9.2021). Why DNA is no key to social equality: On Kathryn Paige Harden’s “The Genetic Lottery”. Los Angeles Review of Books. https://lareviewofbooks.org/article/why-dna-is-no-key-to-social-equality-on-kathryn-paige-hardens-the-genetic-lottery/

Kaihovaara, R., & Nikkarinen R. (Ohjaus). (2018) Hyvissä aikeissa: Dokumenttisarja rodunjalostuksen historiasta Suomessa. Yle. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/01/02/hyvissa-aikeissa-dokumenttisarja-rodunjalostuksen-historiasta-suomessa

Lewis-Kraus, G. (6.9.2021). Can progressives be convinced that genetics matters? The New Yorker. https://www.newyorker.com/magazine/2021/09/13/can-progressives-be-convinced-that-genetics-matters

Sevimli, A. (4.3.2021). Huono-osaisuus periytyy – siksi elintapojen tuijottaminen ei ratkaise terveyseroja. Long Play. https://longplay.fi/sivuaanet/huono-osaisuus-periytyy-siksi-elintapojen-tuijottaminen-ei-ratkaise-terveyseroja  

Tucker-Drob, E. M., Briley, D. A., & Harden, K. P. (2013). Genetic and environmental influences on cognition across development and context. Current Directions in Psychological Science, 22(5), 349–355. https://doi.org/10.1177/0963721413485087