Vielä muutama sana objektiivisuudesta

Suomen Akatemian tutkijatohtori Matias Slavov ilmaisi vastikään Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan Alusta! -verkkojulkaisussa huolensa siitä, että käsitteitä kuten ”tieto” ja ”totuus” käytetään julkisessa keskustelussa varomattomasti. Slavovin oma tausta on filosofiassa, ja tieteenfilosofia kuuluu hänen tutkimuskohteisiinsa.

Slavovin kuvaama ilmiö on psykologian tutkimuksen parissa aikaansa viettävälle varsin tuttu. Myös omalta alaltani löytyy käsitteitä, jotka saavat julkisessa keskustelussa monenlaisia merkityksiä. Maallikoiden tulkinnoilla ei myöskään aina ole mitään suoraa yhteyttä siihen, miten nämä käsitteet tiedeyhteisön parissa ymmärretään. Hyviä esimerkkejä tästä ovat esimerkiksi ”älykkyys” ja ”perinnöllisyys” (ks. Virhemarginaalin aiempi juttu Olisiko teille hetki aikaa puhua älykkyydestä?)

Kirjoituksessaan Slavov kritisoi sosiaalista konstruktionismia – lähestymistapaa, jossa korostetaan, että tietomme maailmasta rakentuu yhteisöllisesti ja kyseenalaistetaan ympäröivästä kulttuurista riippumattomien faktojen olemassaolo. Hän painottaa, että jotta tieto ylipäänsä olisi mahdollista, meidän on voitava tunnistaa maailmasta jotain suhteellisen pysyvää. Slavovin mukaan ”säännönmukaisuuksia, mekanismeja ja yleisiä rakenteita” löytyy sekä fysikaalisesta että inhimillisestä todellisuudesta. Hän katsoo itse objektivisuutta totuusteorioiden näkökulmasta: väite on objektiivisesti totta, jos se on linjassa maailmassa vallitsevien asiantilojen kanssa.

Olen Slavovin kanssa samaa mieltä siitä, että äärimmilleen vietyyn sosiaaliseen konstruktionismiin liittyy riskinsä julkisen keskustelun kannalta. Kyseisessä lähestymistavassa on jo itsessään omat rajoitteensa, mutta näiden lisäksi tilannetta vaikeuttavat viestinnälliset haasteet. Puheet jonkin asian tai ilmiön ”yhteisöllisestä rakentumisesta” tai kulttuurisidonnaisuudesta ymmärretään helposti väitteiksi siitä, että kyseinen asia tai ilmiö ei ole todellinen tai että voisimme muuttaa kaiken tuosta vain sormiamme napsauttamalla.

Ajatus siitä, että sosiaalinen ympäristö ja kulttuuri vaikuttavat siihen, millä tavoin ymmärrämme vaikkapa mielenterveydenhäiriöt, varallisuuden tai perhesuhteet, ei kuitenkaan millään tavalla vihjaa, että nämä asiat olisivat ”vähemmän todellisia”. Kuten Slavovkin toteaa, säännönmukaisuuksia, mekanismeja ja rakenteita löytyy niin fysikaalisesta kuin inhimillisestäkin todellisuudesta. Jotkin mekanismit ovat toki monimutkaisempia ja vaikeammin ennustettavia kuin toiset (mielenterveysoireiden kehittyminen vs. veden kiehuminen).

Toisaalta ymmärrän myös sitä tulkintaa ”objektiivisuudesta”, jota Slavov kirjoituksessaan kritisoi. Slavovin kirjoituksessa viitataan Helsingin Sanomissa julkaistuun väitöskirjatutkija Kaarna Tuomenvirran haastatteluun, jossa Tuomenvirta toteaa, ”ettei tietoa voi ajatella objektiivisena totuutena, vaan se liittyy aina valtaan”. Slavov nostaa esiin kommentin sisäisen ristiriitaisuuden (jos objektiivisia totuuksia ei ole, ei Tuomenvirtakaan voi todeta mitään objektiivista tiedon luonteesta) ja lähtee tarkastelemaan asiaa totuusteorioiden kautta edellä kuvattuun tapaan. Asiat ovat objektiivisia totuuksia, jos ne perustuvat maailmassa vallitseville totuudentekijöille. Tietyt faktat, asiantilat ja prosessit, tekevät niitä vastaavat väitteet tosiksi.

Tämä on varmasti looginen ja perusteltu näkökulma objektiivisuuden käsitteeseen. Mielestäni Tuomenvirran haastattelusta käy kuitenkin suhteellisen selkeästi ilmi, mihin hän itse viittaa puhuessaan objektiivisuudesta. Tuomenvirta nimittäin täsmentää heti perään tarkoittavansa sitä, että kussakin tieteellisessä tutkimuksessa on aina oma näkökulmansa: Millä tavalla tietoa muodostetaan? Mitä kysytään? Kuka kysyy?

Tuomenvirta havainnollistaa asiaa kuvaamalla oman tieteenalansa, transtutkimuksen, historiaa. Aiemmin transihmisten kokemuksia tutkivat ja tulkitsivat yksinomaan cissukupuoliset ihmiset, joilla ei ollut omaa kokemusta transsukupuolisuudesta. Vinouma vaikutti tutkimuksen näkökulmiin.

Aiemmatkin tutkimukset saattoivat kyllä olla objektiivisia Slavovin esittämän kriteerin näkökulmasta. Taustastaan riippumatta tutkija voi esimerkiksi laatia kyselylomakkeen, jolla hän kartoittaa transihmisten kokemuksia. Tämän jälkeen hän tekee jonkin väitteen tutkimusaineistonsa perusteella. Väitteen voidaan tällöin ajatella perustuvan faktaan ”vastauksissa toistuu asia X”.

Kyselylomakkeisiin, kuten kaikkiin muihinkin tutkimusmenetelmiin, liittyy kuitenkin rajoitteita, eikä mikään yksittäinen mittari kata käsiteltävän ilmiön kaikkia puolia (ks. Virhemarginaalin aiempi juttu Ei laadulla korvata määrii). Monet tutkijasta toiseen vaihtelevat tekijät – valittu teoreettinen viitekehys, metodologinen osaaminen, aiemmat havainnot aiheeseen liittyen – määrittävät sitä, millaisia havaintoja aineistosta voidaan tehdä. Valitsemansa näkökulman vuoksi tutkija voi havaita asian X, mutta olla täysin sokea ilmiölle Y.

Kysymys objektiivisuuden puutteesta ei siis välttämättä liity siihen, perustuvatko väitteet faktoihin tai kertovatko ne ”todellisuuden säännönmukaisuuksista”. Kriittinen huomio kohdistuu sen sijaan siihen, ettei mikään tieto ole näkökulmavapaata (ks. Virhemarginaalin aiempi juttu Metsää puilta). Tutkijana Slavov tiedostaa tutkimuksen näkökulmaisuuden toki itsekin ja myöntää tiedon olevan ”rajoittunutta ja epätäydellistä”. Vaikuttaakin siltä, että kyse ei ehkä ole niinkään näkemyseroista tieteellisen tutkimuksen luonteeseen liittyen, vaan eroista siinä, miten objektiivisuuden käsite ymmärretään. Slavovin ehdottomuus objektiivisuuden määrittelyssä tuntuu yllättävältä, sillä ymmärtääkseni myöskään tieteenfilosofian sisällä ei vallitse täydellistä konsensusta siitä, miten tieteen objektiivisuus tulisi ymmärtää.

Ymmärrän Slavovin huolen siitä, että käsitteiden varomaton käyttö voi hämärtää julkista keskustelua. Samaan aikaan tuntuu kuitenkin siltä, että myös Slavovin itsensä kannattama määritelmä objektiivisuudelle voi johtaa pahoihin väärinymmärryksiin maallikoiden keskuudessa. Tieteen (ja median) objektiivisuus kun ymmärretään välillä julkisessa keskustelussa nimenomaan siten, että todellinen tiede (tai journalismi) olisi täysin vapaata näkökulmista. Tämä mahdoton ihanne on mielestäni aivan yhtä vakava uhka kuin se, että objektiivisuuden puutetta alleviivaavat puheenvuorot hämärtävät todellisuuden roolia tiedonhankinnassa.

Meidän ei ole syytä horjuttaa ihmisten uskoa siihen, etteivätkö tieteellisen tutkimuksen väitteet pohjaisi faktoihin ja pyrkisi kuvaamaan suhteellisen pysyviä (fyysisen tai sosiaalisen) ympäristön rakenteita. On kuitenkin tärkeää alleviivata viestinnässä myös sitä, kuinka kukin tutkimusala ja sen parissa esitetyt faktat tulkintoineen tarjoavat vain rajatun ja epätäydellisen näkökulman tähän todellisuuteen. Se, mitä termejä käyttämällä tämä onnistuu parhaiten, riippunee yleisöstä.

Korjattu 8.10.2021: Korjattu Matias Slavovin sukunimi oikeaan muotoonsa. Sukunimi kirjoitettu aiemmin virheellisesti “Slalov”.

Lähteet

Lyytinen, J. (14.4.2021). Tutkijat tyrmäävät HS:n pääkirjoituksen tiedekäsityksen: ”Asia on oikeastaan päinvastoin”. Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007917387.html

Reiss, J. & Sprenger J. (2020). Scientific Objectivity. Teoksessa E. N. Zalta The Stanford Encyclopedia of Philosophy https://plato.stanford.edu/entries/scientific-objectivity/

Sinisalo, S. (21.9.2021). Suomessa tehdään graduja, joita kukaan ei jaksa lukea: Nyt transtutkija Kaarna Tuomenvirta julkaisee poliittisia intohimoja herättävän tutkielmansa aivan uudella tavalla suurelle yleisölle. Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000008243499.html

Slavov, M. (24.9.2021). Objektiivisen totuuden käsitettä ei tule vesittää. Alusta!https://www.tuni.fi/alustalehti/2021/09/24/objektiivisen-totuuden-kasitetta-ei-tule-vesittaa/