Metsää puilta: Voiko katseen kohdistaa yhtä aikaa sekä yksilöön että yhteiskuntaan?
Korostuuko yhteiskunnallisessa keskustelussa turhan yksioikoisesti joko yksilön tai laajempien sosiaalisten rakenteiden näkökulma?
Vastikään julkaistussa Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa -teoksessa monitieteinen tutkijajoukko arvioi, että Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa korostuu nykyisin yksilöpsykologinen näkökulma ja terapeuttisiin käytäntöihin pohjaava puhetapa.
Kirjan tekijäryhmään kuulunut sukupuolentutkija ja sosiologian yliopistonlehtori Hanna Ylöstalo Turun yliopistosta painottaa, ettei kirjassa kritisoida psykologiaa tieteenalana tai mielenterveyspalveluiden apuun turvautumista. Sen sijaan analyysin kohteena on terapeuttisen vallan kulttuuri. Olipa kyseessä sitten työttömyys, koulupudokkuus tai rikollisuus, etsitään julkisessa keskustelussa herkästi selityksiä ihmisten yksilöllisistä ominaisuuksista. Tämä heijastuu myös politiikkaan.
”Kun esimerkiksi pohditaan työttömyyttä, niin ruvetaan helposti puhumaan ihmisten työllistymisen kyvyistä ja haluista, vaikka työttömyyteen liittyy yhteiskunnallisena ongelmana paljon muitakin asioita.”
Ylöstalon mukaan julkinen keskustelu olisi laadukkaampaa, jos yksilöpsykologinen näkökulma nähtäisiin nykyistä selkeämmin vain yhtenä lähestymistapana muiden joukossa.
Kaikki eivät kuitenkaan täysin jaa tätä tilannekuvaa. Esimerkiksi Helsingin yliopiston psykologian professori Markus Jokela on päinvastoin ilmaissut aiemmin julkisuudessa huolensa siitä, ettei yhteiskuntatieteissä aina tunnisteta yksilöpsykologisten ominaisuuksien merkitystä. Hänen oma tutkimuksensa on keskittynyt yksilöllisten psykologisten tekijöiden ja laajempien väestöllisten ilmiöiden väliseen vuorovaikutukseen, kuten esimerkiksi yksilöllisten persoonallisuuden piirteiden merkitykseen laajoja muuttoliikkeitä tarkasteltaessa.
Jokelan mielestä on tärkeää nähdä yksilötason piirteiden ja käyttäytymisen sekä yhteiskunnallisen tason ilmiöiden ja muutosten väliset yhteydet. Hän kokee, että yhteiskuntatieteissä yksilötaso jää turhan usein huomioimatta
”Usein, kun esimerkiksi sosiologiassa puhutaan yhteiskunnallisista ilmiöistä, niitä käsitellään vain makrotason ilmiöinä. Ikään kuin oletetaan, että yhteiskunnalliset muutokset vain puhaltavat yksilöiden läpi, eikä sillä ole niin merkitystä, että keitä ne yksilöt ovat.”
Ylöstalo ymmärtää Jokelan kritiikin. Hän kuitenkin painottaa, että kaikki tutkimus on jollain tavalla näkökulmaista, eikä kukaan tutkija voi työssään ottaa kaikkia lähestymistapoja huomioon. Oleellista on tiedostaa oman tietämyksensä ja käyttämiensä menetelmien rajat.
Kenelle toimittaja soittaa ja ketä tutkija koettaa ymmärtää?
On myös hyvä tunnistaa tieteenalojen sisäisen akateemisen keskustelun ja julkisen keskustelun väliset erot. Ylöstalo pitää luonnollisena sitä, että kullekin tieteenalalle kehittyy oma näkökulmansa, eikä yksilötason kysymysten hänestä tarvitsekaan olla yhteiskuntatieteiden ytimessä. Sen sijaan hän on huolissaan siitä, että yksittäisten tieteenalojen näkökulmat ovat alkaneet hallita julkista keskustelua.
Mediassa saatetaan esimerkiksi kääntyä tiettyjen arkipäivän ilmiöiden kohdalla turhan yksipuolisesti vain psykologien puoleen.
”Esimerkiksi perhe- ja parisuhdeasioita tarkastellaan terapeuttisesta tai psykologisesta näkökulmasta, vaikka ajattelisin, että vaikkapa sukupuolentutkijoilla tai yhteiskuntatieteellisillä perhetutkijoilla voisi olla myös kiinnostavaa sanottavaa näihin aiheisiin.”
Asiantuntijoiden kirjon monipuolistuessa esimerkiksi parisuhdetta ei tarkasteltaisi yhtä herkästi vain kahden ihmisen välisenä asiana, vaan myös yhteiskunnallisena ilmiönä, jolla on oma historiansa ja johon liittyy tietynlaisia sosiaalisia normeja.
Ylöstalo uskoo, että julkisessa keskustelussa olisi ylipäänsä syytä päästä eroon jäykistä ajattelumalleista, joiden mukaan parisuhdeasiat kuuluvat ainoastaan psykologeille tai talousasiat kuuluvat ainoastaan ekonomisteille. Keskustelun laatu paranisi, jos kunkin aiheen kohdalla annettaisiin tilaa ilmiötä eri näkökulmista katsoville asiantuntijoille.
Myös pitkän linjan toimittaja Anu Silfverberg myöntää turhautuvansa välillä siihen, kuinka mediassa päädytään yhä uudelleen haastattelemaan samoja asiantuntijoita. Silfverberg kirjoitti vastikään verkkomedia Long Playlle jutun psykologian ja muiden tieteenalojen replikaatiokriisistä ja päätyi juttua työstäessään pohtimaan, miten voi toimittajana ylipäänsä arvioida tieteellisen tutkimuksen ja asiantuntijoiden luotettavuutta.
”Me toimittajat olemme tosi paljon luottaneet sellaisiin akateemisen julkaisemisen perusperiaatteisiin, että jos kyseessä on luotettava julkaisu, ja tutkijalla on paljon viittauksia, niin lähde on paras mahdollinen.”
Perusteellisempi tutustuminen tutkimusmaailmaan osoitti kuitenkin, ettei näihin periaatteisiin voi luottaa sokeasti. Kunkin tieteenalan näkökulmaan liittyvien rajoitteiden lisäksi kyse on myös tutkimusmenetelmiin liittyvästä epävarmuudesta. Arvostetuistakin tiedejulkaisuista löytyy huomattava määrä tutkimuksia, joiden tuloksia ei enää myöhemmissä tutkimuksissa saadakaan toistettua. Vaikka toimittaja haluaisi nojata artikkelissaan tutkittuun tietoon ja tuoda esiin eri näkökulmia, hänen voi olla hyvin vaikea arvioida eri tutkimusten painoarvoa.
Silfverbergin mukaan olisi hyvä luopua oletuksesta, että ainoastaan yhden asiantuntijan kuuleminen tai pelkkä yliopiston tiedotteen lukeminen riittää. Toimittaja voi esimerkiksi soittaa usealle eri tutkijalle ja kysellä, millaista keskustelua heidän alallaan on käyty tietyn aiheen ympärillä. Tämä auttaa hahmottamaan yksittäisten tutkimustulosten merkityksen kokonaiskuvan kannalta. Lähestymistavan varjopuolena on toki se, että useamman tutkijan tavoittaminen vaatii enemmän aikaa, ja toimittajien resurssit voivat olla tässä suhteessa rajalliset – samoin tutkijoiden.
Tutkijavalintojen mielikuvituksettomuuden lisäksi median tarjontaan liittyy myös toisenlaista näkökulmien niukkuutta. Toimittajien oma – tyypillisesti keskiluokkainen – tausta voi vaikuttaa siihen, millaiset aiheet ja ihmiset ylipäänsä löytävät tiensä juttuihin. Erityisen vahvasti tämä tulee näkyviin jutuissa, joissa toimittaja kertoo asioista omasta elämästään käsin.
”Kyllähän se journalismin tarinamaisema on aika keskiluokkaista tällä hetkellä”, Silfverberg arvioi.
Markus Jokela tunnistaa vastaavanlaisia vinoumia tutkimusmaailman puolella. Tämä on yksi syy siihen, miksi hänen mielestään on vaarallista jättää yksilölliset erot huomioimatta ja olettaa, että erilaiset yhteiskunnalliset ilmiöt koskettavat kaikkia samalla tavalla. Tällöin esimerkiksi korkeakoulutetuissa piireissä voidaan pitää itsestään selvänä sitä, että kaikkien olisi syytä hankkia korkeakoulutus.
”Kehittyy helposti tilanne, jossa tietyt yksilöt ja ryhmät tulevat huomaamattaan määritelleeksi sen, millä tavalla koko yhteiskunnan tulisi toimia”, Jokela pohtii.
Yksilötason psykologisten ominaisuuksien huomioiminen voi auttaa näkemään sen, kuinka laaja yksilöllisten arvojen, vahvuuksien ja heikkouksien kirjo todellisuudessa on.
Yksilö yhteiskunnan ymmärtämisen työkaluna
Yhteiskunnallisia rakenteita painottavat näkökulmat tuntuvat myös toisinaan jäävän hieman abstrakteiksi. Jokela huomauttaakin, että yhteiskuntatason ilmiöt pohjaavat lopulta yksilöiden kokemuksiin ja toimintaan. Esimerkiksi tietylle kulttuurille ominaisten sukupuoliroolien synty edellyttää konkreettisia, yksilötasolla tapahtuvia tekoja ja havaintoja, joiden kautta yksittäisille ihmisille muodostuu käsityksiä sukupuolesta ja siihen liittyvistä merkityksistä. Nämä mekanismit tulevat esiin vasta yksilöiden tasolle mentäessä.
Tämän hahmottaminen voi olla hyödyllistä myös toimittajan työssä. Yksilötason tarinat ovat hyvä keino sitouttaa lukijaa käsiteltävään aiheeseen ja tehdä abstraktit yhteiskunnalliset kysymykset helpommin ymmärrettäviksi.
Yksilökertomusten huolimattomaan käyttöön liittyy toki myös se riski, että valitut tarinat antavat käsiteltävästä ilmiöstä jollain tapaa vääristyneen kuvan tai että lukijan huomio kiinnittyy yksittäisiin henkilöihin isompien rakenteellisten kysymysten sijaan. Anu Silfverbergin mukaan vastaus näihin haasteisiin ei kuitenkaan ole se, että yksilönäkökulman käytöstä luovuttaisiin kokonaan. Pelkästään ylätasolla liikkuvat, yksilöiden kertomuksista riisutut jutut eivät näet tavoita lukijoita samalla tavalla.
”Vaikka olisi kuinka kerrottu tärkeimmät tiedot, niin ei siitä ole apua, jos ei niitä tietoja kukaan lue tai ainakaan omaksu, koska ei saa kiinni siitä, että kehen tämä vaikuttaa ja millä tavalla.”
Median ja tieteellisen tutkimuksen tavoitteet eroavat kuitenkin luonnollisesti toisistaan. Vaikka jokin lähestymistapa sopisi erityisen hyvin tiedon välittämiseen laajemmalle yleisölle, ei samaa lähestymistapaa tarvitse välttämättä hyödyntää itse tutkimuksessa.
Hanna Ylöstalo korostaakin, että tieteellinen tutkimus voi palvella useita erilaisia tiedon intressejä. Tavoitteena ei aina ole mekanististen syyseuraussuhteiden etsiminen. Osa tutkimuksista pyrkii sen sijaan esimerkiksi ymmärtämään ihmistä tietyssä sosiaalisessa kontekstissa.
”Ajattelen, että tutkimuksen tehtävänä on lisätä ymmärrystä maailmasta, eikä sinänsä ratkaista maailman ongelmia tai välttämättä edes tarjota selitystä syyseuraussuhteista”, Ylöstalo kiteyttää.
Hänen mielestään Jokelan huomio siitä, etteivät kaikki yhteiskuntatasolla liikkuvat teoriat selitä ilmiöiden taustamekanismeja riittävästi, kertoo pikemmin näkökulmaeroista tutkijoiden välillä kuin tietyn tutkimusperinteen ”heikkouksista”.
Onko pallo yksilöllä vai yhteiskunnalla?
Entä miten eri näkökulmat yhteiskunnan ymmärtämiseen ohjaavat sitä, millaisena ihmiset hahmottavat maailman ja omat toimintamahdollisuutensa? Terapeuttinen valta -kirjahankkeen tutkijoiden mukaan terapeuttisen kulttuurin vaikutukset eivät ole tässä suhteessa mitenkään yksiselitteisiä.
Kuten edellä kuvattiin, yksilöiden psykologisia ominaisuuksia ja terapeuttisia käytäntöjä korostavaa näkökulmaa on kritisoitu siitä, että se voi saada meidät näkemään laaja-alaiset yhteiskunnalliset ongelmat ensisijaisesti yksilöiden henkilökohtaisina haasteina. Puhutaan niin sanotusta julmasta optimismista, jossa yksilölle välitetään kuvaa siitä, että hän voi omalla yritteliäällä toiminnallaan selvitä haasteista, jotka ovat todellisuudessa hänen vaikutusmahdollisuuksiensa ulottumattomissa. Esimerkiksi työttömän voidaan nähdä olevan täysin vastuussa omasta työllistymisestään, vaikka työllistymiseen vaikuttavat luonnollisesti muutkin tekijät, kuten työmarkkinoilla vallitseva tilanne.
Toisaalta terapeuttisiin ja yksilöpsykologisiin käsitteisiin nojaavaa puhe voi tuoda ihmisille uusia välineitä tilanteensa ymmärtämiseen ja parantamiseen. Esimerkiksi oman pahoinvoinnin nimeäminen ja ymmärtäminen masennukseksi voi auttaa ihmistä hahmottamaan kohtaamansa haasteet paremmin ja saamaan tukea ongelmiinsa.
Markus Jokelan mielestä onkin hieman kummallista, että yksilöpsykologinen näkökulma nähdään lähes aina jollain tapaa toimintamahdollisuuksia rajoittavana. Hänelle yksilötason näkökulmassa on pikemminkin kyse siitä, että yksilöllisten ominaisuuksien kirjon hahmottaminen auttaa meitä ymmärtämään, kuinka tarjota kullekin henkilölle parhaat mahdolliset puitteet itsensä toteuttamiseen.
Jokela muistuttaa myös, että vaikka laajempi yhteiskunnallinen näkökulma esitetään toisinaan ”vapauttavampana”, voi sekin helposti kääntyä deterministisiksi ennusteiksi vaikkapa vanhempien koulutus- ja tulotason vaikutuksesta lasten koulutusmahdollisuuksiin. Jokelan mielestä on tarpeetonta korostaa sitä, että tietyt yhteiskunnalliset voimat asettaisivat ehdottomia rajoja tai pakottaisivat ihmisiä johonkin suuntaan.
”Jos ajatellaan Suomea, niin meillä on aika vähän vahvoja yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka varsinaisesti pakottaisivat ihmisiä. Meidän sosiaaliset normimme ovat keskimäärin hyvin joustavia.”
Hanna Ylöstalokin korostaa, että yksilöpsykologisesta lähestymistavasta voi toki olla monille ihmisille apua. Lisäksi terapiaa on turha syyttää siitä, ettei se ratkaise laaja-alaisia yhteiskunnallisia ongelmia, sillä eiväthän terapeutit edes väitä tähän pystyvänsä.
Ylöstalo ymmärtää myös, miksi rakenteisiin keskittyvät näkökulmat eivät välttämättä aina tunnu tarjoavan ihmisille käytännön toimintamahdollisuuksia asioiden edistämiseksi.
”Jos ihminen kokee työuupumusta, niin ei sekään ole mikään ratkaisu, että hänelle sanotaan, että ’muutetaanpas tässä nyt työelämän rakenteet’.”
Yksilöpsykologisten selitysmallien ylikorostaminen ei kuitenkaan Ylöstalon mielestä edesauta yhteiskunnan kehittämistä. Nämä selitysmallit antavat melko heikosti tilaa yhteisön kollektiiviselle toimijuudelle, joka olisi laajempien muutosten edellytys. Rakenteiden tunnistaminen voi avata mahdollisuuksia juuri tällaiselle toimijuudelle.
”Jos ajatellaan vaikka koulutuksen epätasa-arvoa, niin kyllähän esimerkiksi peruskoulussa olevat nuoret voi korottaa omia arvosanojaan, mutta se ei ratkaise koulutusjärjestelmään juurtunutta eriarvoisuutta. Siihen tarvitaan myös kollektiivista poliittista toimijuutta ja rakenteiden muuttamista.”
Median näkökulmasta asiaa katsova Anu Silfverberg pitää julmaa optimismia lietsovien self help -kertomusten ylitarjontaa hyvin ongelmallisena. Hänen mukaansa tällä hetkellä julkaistaan kohtuuttoman paljon juttuja, joissa laajempi yhteiskunnallinen näkökulma puuttuu kokonaan ja kaikki vastuu jää yksilölle.
Lehtien kommenttipalstoja seuratessaan huomaa kuitenkin, että laajemman yhteiskunnallisen tason huomioiminen saattaa herättää myös vastareaktioita. Esimerkiksi mielenterveyshäiriöiden diagnosointia kulttuurintutkimuksen näkökulmasta tarkasteleva lehtijuttu voi kerätä lukijoilta kommentteja, joissa toimittajaa tai hänen haastattelemiaan asiantuntijoita syytetään mielenterveyshäiriöistä kärsivien ongelmien vakavuuden kyseenalaistamisesta.
Silfverbergkin tunnistaa tämän ilmiön. Lukijat voivat joskus tulkita yhteiskunnan rakenteiden mukaan ottamisen yksilön kokemuksen vähättelynä. Todellisuudessa nämä kaksi näkökulmaa eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Silfverberg itse pitääkin parhaana ratkaisuna juttutyyppiä, jossa eri näkökulmat pelaavat yhteen.
”Yksilön taso auttaa meitä ymmärtämään, että miksi niillä yhteiskunnan rakenteilla on väliä, mitä niistä seuraa tai millaisia ne ihmiset siellä rakenteissa ovat. Ja sitten taas siellä toisessa päässä katsotaan ikään kuin sitä koko muurahaiskekoa, että ’tuossa se nyt kuhisee ja on tuon mallinen’.”
Samanlaista ajattelutapaa voi luultavasti soveltaa myös tieteelliseen tutkimukseen. Eri tieteenaloilla ja tutkijoilla on väistämättä omat näkökulmansa. On kuitenkin hyvä, jos tiedeyhteisö käyttää välillä aikaa myös eri näkökulmien muodostaman kokonaiskuvan hahmottamiseen ja koettaa nähdä sekä keon että muurahaiset.
Lähteet
Brunila, K., Harni, E., Saari, A., & Ylöstalo, H. (toim.). (2021). Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Vastapaino.
Kivimäki, A. (12.5.2020). Äly ennustaa elämän. Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/tiede/art-2000006504322.html
Kuinka tiede pelastetaan Anu Silfverberg? (31.8.2021). Long Play. https://longplay.fi/sivuaanet/kuinka-tiede-pelastetaan-anu-silfverberg
Silfverberg, A. (31.8.2021). Niin totta kuin osaamme. Long Play. https://longplay.fi/jutut/niin-totta-kuin-osaamme
Väärämäki, H. (15.6.2021). Suvannosta kansantaudiksi. Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000008056909.html