Elämää älylaitteiden peilitalossa: Vaikuttako uusi teknologia itsetietoisuuteemme?
Uuden teknologian ilmaantuminen arkeemme on muuttanut dramaattisesti sen, kuinka paljon itseämme koskevaa tietoa sekä ääni- ja kuvamateriaalia tulemme keskimäärin keränneeksi ja kuluttaneeksi. Millä tapaa tämä kaikki vaikuttaa siihen, miten itseemme suhtaudumme?
Löysin yläasteella kuvaamataidon luokan hyllystä vanhan oppikirjan, jossa kuvattiin, kuinka syrjäisen kylän asukkaat olivat reagoineet kohdatessaan ensimmäistä kertaa kameran ja nähdessään ensimmäiset valokuvat itsestään. Mieleeni jäi erityisesti kuvaus vanhemmasta miehestä, joka oli poistunut ensin sivummalle oman kuvansa kanssa ja todennut sitten surullisesti, ettei tiennytkään kuoleman olevan jo näin lähellä.
Kertomuksen todenperäisyyttä on vaikea varmentaa, ja mukana on luultavasti vähintäänkin ripaus dramatisointia. Ihmiset ovat toki kiinnittäneet huomiota omaan ulkonäköönsä jo kauan ennen kameroiden keksimistä. Viime aikoina tämä tarina on kuitenkin usein palanut mieleeni, kun olen miettinyt sitä, kuinka paljon itseämme koskevaa tietoa sekä ääni- ja kuvamateriaalia tulemme nykyään keränneeksi ja kuluttaneeksi teknologian välityksellä.
Selkeimmin tämä näkyy profiileissa, joita tehtailemme eri sosiaalisen median alustoille, mutta muitakin esimerkkejä on helppo löytää. Koronan myötä yhä useampi on esimerkiksi päätynyt tuijottelemaan omia kasvojaan videopalavereiden aikana. Samoin ääniviestit ovat saaneet ainakin allekirjoittaneen ajoittain keskittymään omaan puhetapaan eri tavalla kuin reaaiaikaisessa keskustelussa. Lisäksi älylaitteilla voi toki kerätä itsestään myös ”kovempaa” dataa: moni seuraa erikokoisilta näytöiltä vaikkapa päivän aikana otettujen askeleitten määrää, sykettä tai edellisyön unenlaatua.
Voisiko tämä kaikki heijastua jollain tapaa itsetietoisuuteemme?
Itsetietoisuudelle on monia määritelmiä, ja itseen/minuuteen liittyvien käsitteiden monimutkaisuutta on sivuttu tälläkin sivustolla jo aiemmin (ks. Minuus dementian syleilyssä). Yksinkertaistaen itsetietoisuudella viitataan kuitenkin siihen, että hahmotamme itsemme muusta ympäristöstä erillisenä toimijana ja että kykenemme havainnoimaan ominaisuuksiamme ja toimintaamme.
Se, missä määrin tätä teemme, vaihtelee toki tilanteesta ja yksilöllisistä taipumuksista riippuen. Englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa tilannekohtainen itsetietoisuus ja toisaalta piirteenomainen taipumus itsetietoisuuteen on pyritty toisinaan erottamaan toisistaan käyttämällä ensimmäisestä ilmausta ”self-awareness” ja jälkimmäisestä termiä ”self-consciousness”.
Itseen kohdistuvaa havainnointia voidaan jaotella myös tunnesävyn mukaan. Tällöin erotellaan toisistaan neutraalimpi itsereflektio, jonka on esitetty olevan yksilön kannalta hyödyllistä ja kehittävää, sekä toisaalta negatiivissävytteinen itsekeskeinen ruminaatio eli ”märehdintä”, jota on pidetty vahingollisena niin yksilön oman hyvinvoinnin kuin sosiaalisten suhteidenkin kannalta.
On selvää, että teknologia on tarjonnut meille uusia tapoja havainnoida itseämme – selfieiden räpsimisestä älysormusten keräämään terveysdataan. Mutta mitä tiedetään siitä, kuinka tämä on vaikuttanut meidän ”itsesuhteeseemme”?
Uutta teknologiaa, tuttuja jakolinjoja
Yksi itseen kohdistuvan huomion konkreettisimmista muodoista on oman ulkonäön arviointi. Tästä näkökulmasta erityisen oleellisilta teknologiselta mullistukselta tuntuvat Instagramin kaltaiset kuva- ja videopainotteiset sosiaalisen median sovellukset.
Turun yliopiston sosiologian tutkijat Erica Åberg ja Aki Koivula ovat tarkastelleet ulkonäköpaineita sosiaalisen median alustoilla. Koivula toteaa, että nykyiset trendit heijastelevat pidemmän aikavälin jatkumoa. Yhteiskuntamme on jatkuvasti kehittynyt yhä mediavälitteisempään suuntaan, ja tämän ilmiön vaikutusta ulkonäköpaineisiin on tutkittu jo ainakin 1900-luvun loppupuolelta lähtien.
Toki sosiaalinen media on silti tuonut mukanaan myös uutta. Åberg kuvaa erään keskeisen muutoksen liittyvän sosiaalisen vertailun luonteeseen.
”Sosiaalisessa mediassa kaikki ovat meidän ’läheisiämme’. Siellä muodostuu sellaisia parasosiaalisia suhteita esimerkiksi somevaikuttajien tai vähän kaukaisempien ystävien kanssa, ja verkostot ovat huomattavasti laajempia kuin ennen.”
”Lähipiiri”, jonka arkea voimme seurata ainakin näennäisen tiiviisti ja johon voimme itseämme verrata, on Instagramin kaltaisten sovellusten myötä paisunut uusiin mittoihin. Tämä ei ole yksioikoisesti huono asia, sekä Åberg että Koivula uskovat sosiaalisen median myös aidosti rikastaneen elämäämme. Positiivisina esimerkkeinä tutkijat mainitsevat muun muassa kehopositiivisuusaktivismin ja #MeToo -liikkeen.
Koivula kertoo, että sosiaalista mediaa paljon käyttävien on jossain tutkimuksissa jopa havaittu olevan muita tyytyväisempiä elämäänsä. Negatiivisia vaikutuksia näyttäisi taas ilmaantuvan etenkin silloin, kun käyttö muuttuu addiktiiviseksi, aikaa vietetään vain yhden tietyn sovelluksen parissa ja henkilön sosiaalisen median tilille on kertynyt laaja joukko seuraajia.
Ison seuraajajoukon negatiivisia vaikutuksia on Åbergin mukaan selitetty itsensä esineellistämisen teorialla. Ajatuksena on, että seuraajajoukon kasvaessa ihmiset pyrkivät aiempaa voimakkaammin esittämään itsestään tietynlaista kuvaa vastatakseen seuraajiensa odotuksiin.
”Yleisö saattaa tuottaa sellaisen tunteen, että on olemassa vain ja ainoastaan sitä varten, että tekee sille yleisölle sellaista sisältöä, mitä ajattelee heidän haluavan.”
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että seuraajien määrän keskimääräinen vaikutus koettuihin ulkonäköpaineisiin riippuu sukupuolesta.
”Havaitsimme omassa tutkimuksessamme, että naisilla paineet lisääntyvät sitä mukaa, mitä enemmän someverkosto kasvaa, mutta miehillä verkostojen kasvu voi jopa kompensoida paineen kokemuksia.”, Koivula kertoo. Lisäksi naiset kokivat ylipäänsä miehiä enemmän ulkonäköpaineita sosiaalisessa mediassa.
Kaksikko korostaa, että aiheesta tarvitaan vielä lisätutkimusta ennen johtopäätösten tekemistä. He pitävät kuitenkin mahdollisena, että tämä ilmiö heijastelee eroja siinä, millaista sisältöä sosiaalisessa mediassa päädytään keskimäärin kuluttumaan, sekä perustavanlaatuisempia sukupuolieroja kulttuurin asettamissa ulkonäköpaineissa. Nämä paineet koskettavat toki jossain määrin kaikkia, mutta ulkonäköpuhe kohdistuu silti yhteiskunnassamme edelleen erityisen voimakkaasti naisiin.
Koivula sanoo uskovansa sosiaalisen median lisänneen ihmisten pyrkimyksiä säädellä tietoisesti sitä, kuinka he itseään muille ”esittävät”. Hän kuitenkin korostaa, että digitaaliset taidot vaikuttavat todella paljon siihen, miten itse kukin tässä onnistuu.
”Korostaisin ylipäänsä näiden taitojen roolia sosiaalisen median ympäristössä pärjäämisen kannalta. Jos sulla on taitoja käyttää sosiaalista mediaa, niin sulla on myös yleensä taitoja lukea sitä muiden tuottamaa sisältöä, ja se voi taas sitten lieventää kaikenlaisten paineiden kokemista ja ehkäistä ongelmalliselta käytöltä.”
Nämä digitaaliset taidot taas jakaantuvat Koivulan mukaan pitkälti sosioekonomisten erojen mukaan eli esimerkiksi korkeampi koulutus on keskimäärin yhteydessä parempiin taitoihin. Toki löytyy myös tapauksia, joissa kokemuksen kautta syntyneet tekniset taidot tarjoavat mahdollisuuden kompensoida vaikkapa muodollisen koulutuksen tai varallisuuden puutetta. Jos digitaalista osallistumista ja siitä saatavia hyötyjä tarkastellaan koko väestön tasolla, tulevat koulutuksen kaltaiset perinteiset jakolinjat kuitenkin selkeästi esiin.
Molemmat tutkijat painottavatkin, että sosiaalisen median vaikutusten kauhistelun sijaan on tärkeää panostaa sosiaalisen median lukutaidon laajaan kehittämiseen, jotta ihmiset olisivat tässä suhteessa tasa-arvoisemmassa asemassa. Tälle he tarkoittavat paitsi terveen kriittistä suhtautumista sosiaalisen median sisältöihin myös näiden sisältöjen tuottamiseen liittyvien riskien tunnistamista.
”Pitää tunnistaa se, että siinä on mahdollisuus alkaa ajattelemaan itseänsä lähinnä sisällöntuottajana, ei ihmisenä.”, Åberg kiteyttää.
Myös mediatutkija Minna Vigren Helsingin yliopistosta näkee ihmisten ymmärryksen lisäämisen tärkeänä. Samalla hän kuitenkin korostaa, että huomio olisi tärkeää suunnata yksittäisistä käyttäjistä sosiaalisen median alustoihin ja niitä ylläpitäviin teknologiajätteihin.
”Eihän tämä häkkyrä pelkästään yksittäisten ihmisten valinnoilla tai teoilla vielä muutu.”
Alustojen algoritmit voivat pyrkiä aktiivisesti tukemaan tietynlaista käyttöä. Vigren mainitsee esimerkiksi Facebookin kertoneen omassa markkinointimateriaalissaan, että he kykenevät ennustamaan sovellustensa käyttäjien mielentilan ja kohdentamaan sisältöä tämän ennusteen mukaan.
”Kun esimerkiksi naispuoleisella käyttäjällä on huono päivä ja kurja olo, niin hänelle voidaan kohdentaa meikkejä, kauneuspalveluita ja muita asioita, joilla naisten ajatellaan kulttuurissamme kompensoivan huonoa oloaan.”
Tällaiset sovelluksiin sisään leivotut mekanismit vaikuttavat sosiaalisen median käyttöön liittyviin kokemuksiimme ja voivat mahdollisesti myös osaltaan selittää esimerkiksi edellä kuvattuja sukupuolieroja sosiaalisen median vaikutuksissa ulkonäköpaineisiin.
Vigrenistä meidän tulisikin käydä keskustelua siitä, millaisen digitaalisen teknologian kanssa haluamme elää.
”Kaikki nämä sosiaalisen median alustat ovat kuitenkin ihmisten tekemiä – siellä on ihmiset taustalla, jotka koodaavat ne ja tekevät valintoja – eli asiat voitaisiin myös tehdä toisin.”
Itsenmittauslaitteet voivat lisätä sekä tietoa että epävarmuutta
Toinen viime vuosina pinnalla ollut ilmiö ovat niin sanotut itsenmittauslaitteet. Erilaiset matkapuhelinten sovellukset sekä älykellot ja -sormukset tarjoavat nykyisin käyttäjilleen muun muassa askel- ja sykemittareita sekä välineitä unenlaadun tarkkailuun. Nämä laitteet ovat normalisoineet arkista itsenmittausta – dataa voidaan kerätä, vaikkei henkilöllä olisikaan todettu jotain tiettyä seurantaa vaativaa sairautta.
Tutkija Harley Bergroth tarkasteli väitöskirjassaan tällaisen mittaamisen vaikutusta ihmisten arkeen ja itsesuhteeseen. Hän toteaa sähköpostitse, että itsenmittauslaitteet auttavat varmasti jossain määrin ihmisiä tekemään työtä omaa hyvinvointia koskevien tavoitteiden eteen ja ylipäätään huolehtimaan itsestään.
Yksi mittaamisen keskeisistä tavoitteista on muodostaa tietoa itsestä – omista tavoista ja kehon toiminnoista – ja kenties vahvistaa ihmisen aiempia käsityksiä tai havaintoja omaan hyvinvointiin tai terveyteen liittyen. Tällaista tietoa mittaaminen toki tuottaakin, mutta Bergrothin mukaan mittareiden kanssa toiminen johtaa usein siihen, että elämään avautuu myös paljon uutta tiedettävää. Ensinnäkin dataa täytyy osata tulkita: täytyy ymmärtää, mitä luvut näytöllä tarkoittavat, ja miettiä, kuinka luotettavaa tietoa vaikkapa omasta aktiivisuudesta tai unenlaadusta voi kyseisellä laitteella saada.
Kun mittaaminen on jatkunut aikansa, siihen totutaan ja se muuttuu tavaksi. Samalla voi herätä halu seurata pidemmän aikavälin kehitystä, sillä ”eihän koskaan voi olla varma, mitä huominen tuo tullessaan”. Lisäksi ihminen voi alkaa miettiä uusia tapoja, joilla voisi saada itsestään ja terveydestään vielä monipuolisempaa ja tarkempaa dataa.
”Muun muassa tällä tavoin mittaaminen paitsi tuottaa tietoa itsestä, myös luo tai vahvistaa tapoja olla epätietoinen tai epävarma itsestä.”, Bergroth kuvaa.
”Ja kyllähän monien itsenmittausteknologioiden sovellukset myös kannustavat ja ohjaavat käyttäjää verbaalisin ja visuaalisin viestein palaamaan itsen tarkkailun pariin säännöllisin väliajoin, kehottavat aina siihen seuraavaan mittaukseen, eli rytmittävät elämää uusin tavoin itsen seuraamisen ympärille.”
Teknologiaa ajatellaan usein välineenä, joka vastaa tarpeisiimme ja ratkaisee ongelmia. Bergroth kuitenkin painottaa, että teknologia myös luo uusia tarpeita ja ongelmia. Mittaamalla omaa aktiivisuuttaan kuukauden verran saa jonkinlaista dataa kyseisen kuukauden ajalta, mutta samalla voi herätä tarve mitata itseään myös seuraavan kuukauden ajan – jotta olisi jotain, mihin verrata.
”Harvemmin esimerkiksi aktiivisuusmittaria hankitaan arkikäyttöön koska sitä todella tarvitaan, tyypillisemmin sellainen hankitaan ennemminkin uteliaisuudesta tai kokeilunhalusta, ja sitten itsen jatkuvan seurannan logiikka voi viedä mukanaan.”
Bergrothista olisikin tärkeää ymmärtää, että ihmisen ja teknologian suhteessa on tavallaan kyse dynaamisesta vuorovaikutuksesta: samalla kun me kehitämme uutta teknologiaa, uusi teknologia muokkaa meidän tapaamme hahmottaa itsemme ja ympäristömme. Se, mihin ihmiset mieltävät teknologiaa käyttävänsä, ja se, millaisia muutoksia uusi teknologia itse asiassa arjessa tuottaa, ovat kaksi eri asiaa.
”Yhtenä kestävänä haasteena kaikessa teknologiaa ja sen käyttöä koskevassa tutkimuksessa on päästä käsiksi niihin moniin vaivihkaisiin muutoksiin ja nyrjähdyksiin, joita teknologiat aiheuttavat ihmisten arjessa sekä ajattelu- ja toimintatavoissa.”
Käytännössä tämä tarkoittaa, että itsenmittaamislaitteet voivat osaltaan muokata myös sitä, miten ylipäänsä hahmotamme sen ”itsen”, jota mittaamme. Minuudesta voi tulla ikään kuin koko ajan eteenpäin työstettävä projekti, jonka etenemisestä älylaitteet tarjoavat palautetta.
Teknologiaa olisi myös hyvä tarkastella laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Kulloinkin vallallaan olevat teknologiatrendit kytkeytyvät aina oman aikansa laajempaan sosiaaliseen ja poliittiseen viitekehykseen. Tästä(kin) näkökulmasta teknologia voi olla Bergrothin mielestä sekä uhka että mahdollisuus.
Nousevassa mittaamistrendissä voi havaita kaikuja kaikkialle valuvasta tehostamisen ja optimoinnin kulttuurista sekä siitä ajatuksesta, että ihmisten tulisi ottaa entistä enemmän vastuuta itsestään ja omasta terveydestään. Mittamistrendin voi myös ajatella osaltaan vahvistavan näitä asenteita entisestään.
Ilmiöllä on kuitenkin kääntöpuolensakin.
”Jos tehokkuuspaineista kärsivä terveydenhuolto vaikuttaa ihmisille etäiseltä tai vaikeasti tavoitettavalta, ihmisiä voi lohduttaa mahdollisuus seurata joitain hyvinvointinsa parametrejä itse.”, Bergroth pohtii.
”Ja kyllä mittarit voivat arjessa myös herätellä ihmisiä pohtimaan tai kyseenalaistamaan esimerkiksi yhteiskunnan tehokkuus- tai yksilökeskeisyyttä.”
Bergrothin jälkimmäinen ajatus palauttaa mieleen tämän jutun alkupuolella mainitun teorian itsereflektion kehittävyydestä. Ehkäpä kaikkein kehittävintä on sellainen reflektio, jossa huomioidaan diginäyttöjen tarjoaman kuvavirran tai itseä koskevien mittaustulosten lisäksi myös se, mitkä kaikki tekijät näytöllä näkyvään dataan vaikuttavat ja millaiset motiivit ylipäänsä ohjaavat meidät näitä näyttöjä tuijottamaan.
Lähteet
Bergroth, H. (2020). Paradoxes of therapeutic self-tracking assemblages in everyday life [Väitöskirja, Turun yliopisto]. https://www.utupub.fi/handle/10024/150541
Feder, S. (3.5.2020). A cyberpsychologist explains why you can't stop staring at yourself on Zoom calls (and everyone else is probably doing the same). Insider. https://www.insider.com/why-you-stare-at-yourself-zoom-calls-psychologist-2020-4
Morin, A. (2017). Toward a glossary of self-related terms. Frontiers in Psychology, 8, Article 280. https://doi.org/10.3389/fpsyg.2017.00280
Åberg, E., Koivula, A., & Kukkonen, I. (2020). A feminine burden of perfection? Appearance-related pressures on social networking sites. Telematics and Informatics, 46, Article 101319. https://doi.org/10.1016/j.tele.2019.101319